Suomenmestaruudet 2018

Ratsastusjousiammunnan Suomenmestaruudet 2018


Kotimaan kisakauden odotetuin viikonloppu! Tapahtuma, joka tuo suurimman osan Suomen ratsujousiampujista yhteen paikkaan pitämään hauskaa ja kilpailemaan kotimaamme mestaruudesta. Tänä vuonna kisa järjestettiin Tehon ratsastuskeskuksessa Salossa 1.-2.9. ja sen pääjärjestäjänä toimi SRJL:n jäsenseura EMAC.

Kuten Suomen kisoissa yleensäkin, ensimmäinen haaste on löytää kisahevonen. Ulkomailla kisoihin kuuluu melkein poikkeuksetta se, että tarjolla on suuri määrä vuokrahevosia, joten ratsun saamista ei tarvitse murehtia. Suomessa lajiin koulutetut hevoset ovat kuitenkin vielä sen verran pienessä ja ympäri maata levittäytyneet, ettei kisahevosen saaminen ole ilmiselvää. Suhteellisen lähellä kisapaikkaa asuvana lähdin jo viime keväänä metsästämään sopivaa hevosta, mutta homman mennessä vähän puihin heinäkuun lopulla päädyin vuokraamaan hevosen Tehosta. Tavallisesta poiketen pääsimme kuukautta ennen kisaa hevosia kokeilemaan (vrt. ulkomaan kisat, joissa hevosten kokeilu päivää ennen kisaa), ja sain alleni herkän tamman nimeltä Rollija eli tutummin Ronja. Vaikka aluksi hevosen valtavan herkkä olemus nosti minut varpailleni, ensimmäisen ammutun laukan jälkeen olin kuitenkin aivan myyty. Tämän hevosen kanssa "klikkasi" ja tekeminen sen kanssa oli varsin miellyttävää. Kisahevonen oli siis valittu ja sain jakaa sen tutun Uinen kanssa, jolla synkkasi tamman kanssa myös kivasti.

Elokuun treenit painottuivat maasta-ammuntaan ja muutaman kerran viikossa hevosia kouluttaessa radalla ampumiseen. Lisäksi osallistuin yhdelle valmentajani Alin kurssille elokuun puolivälissä, jotta saisin viimeiset vinkit treeniin ennen kisoja. Kurssilla pääsin myös ampumaan nopean Ulle-ruunan selästä, joka nopeutensa puolesta oli oivaa treeniä Ronjaa ajatellen. Muuten sain tyytyä kotona rauhallisten opetushevosten tahtiin ja päivittäiseen maastakäsin treenaamiseen. Kisojen lähestyessä kiristin vielä treenitahtia, jonka kylkeen ehdimme juuri aloittaa pihaton katon pesuprojektin ennen kuin minä karkaisin pois viikonlopuksi. Kieltämättä tämä työyhdistelmä sai aikaan enemmän kipeitä lihaksia kuin mahtavia tuloksia, mutta milloin ennenkään sitä olisi ihan täysissä voimissa kisoihin lähdetty? 

Elo-syyskuun vaihteessa koitti vihdoin kisaviikonloppu. Kisaajat saapuivat paikalle jo perjantaina rakentamaan rataa, näyttämään hevosille paikkoja ja tekemään viimeiset treenit radalla. Rata itsessään oli haastava, koska se oli rakennettu kentän kulmasta kulmaan, mikä tekee alku- ja loppukurveista jyrkät ja sen myötä haastavat nopeille hevosille. Lisäksi laukka on ammunnan kannalta väärä, kun alku ja loppukurvit ovat vääriin suuntiin. Toki tämän faktan tiesin jo käytyäni hevosta kokeilemassa aiemmin elokuussa. Nopea Ronja-tamma toimi radalla taas hyvin, vaikka lopun kurviin oppiessaan alkoikin tehdä siitä aina vain tiukemman ja tiukemman, jolloin oma ampuminen tuli viimeiselle maalilla haastavaksi, kun olisi pitänyt olla jo hevosta hidastamassa ennen maaliviivaa. Radan loppua päätettiin onneksi aidata pidemmälle, joka helpottaisi tilannetta kisoissa, joten sitä ei tarvinnut jäädä ihmettelemään. Viimeiset kierrokset radalla sujuivat myös hyvin ammunnan suhteen, joten jäin varsin hyvälle mielelle odottamaan seuraavaa päivää.

Lauantaina aloitimme korealaisella radalla. Kisasin toisessa ryhmässä, jonka oli määrä alkaa noin klo 11. Aamulla jännitys kihisi kropassa ja odotus tuntui tuskaisen pitkältä. Ennen starttia piti saada purettua jännitystä tarpeeksi, jotta suorituksesta tulisi mitään. Pientä lämmittelyä maasta ampuen, kuulokkeet korviin, hevosen kuntoon laitto ja verkka leppoisaan tahtiin. Hevosen selkään pääsemisessä on onneksi jo itsessään sellainen vaikutus, että osa jännityksestä purkaantuu automaattisesti siinä. Lisäksi niistä maagisen yksinkertaisista hengityksestä ja hymyilystä on valtava apu. Silti jäin roikkumaan hieman rajoille siinä, että antaako jännityksen tuoma kireys kropan liikkeissä tarpeeksi myöden hyviä suorituksia ajatellen. 

Tulokset puhuvat sittemmin puolestani. Harjoituslaukalla ammuin ohi ja toiseen tauluun tiikerin, mikä jäikin parhaaksi double shot kierroksekseni. Kolmella varsinaisella suorituksella otin osumat ensimmäiseen tauluun, jolla saa jo taulupisteiden lisäksi aikapisteet, mutta radan säännöissä maksimiaikapisteiden rajoittuessa viiteen olisi toisenkin taulun osumille ollut paljon käyttöä. Vaan backshotit eivät luonnistuneet, niihin tarvitaan tästä vauhdista kovasti lisää treeniä. Melkein suosikissani triple shotissa pääsin ottamaan ensimmäisellä kierroksella osumat jokaiseen tauluun, mutta kovin vaillinaisille pisteille. Paineet kasaantuivat parempia pisteitä jahdatessa ja seuraavat kaksi kierrosta menivät pienille sähläyksille, kun adrenaliini ja liika jännitys tekivät suorituksista kankeita ja hitauden myötä tuli tehtyä muutamia ratkaisevia virheitä. Ronja juoksi tasaiset ajat 8-9 sekunnin välistä, millä keräsimme maksimiaikapisteet menemättä silti liian kovaa eli voisi sanoa, että hevonen teki juuri niin paljon kuin se pystyi suorituksemme eteen. Pisteet jäivät siis täysin omasta ampumisesta kiinni. Lopputuloksena yhteensä 54 pistettä eli ha2 tasoinen suoritus, mikä on valitettavan paljon alta "oman tasoni", kun tällä kaudella ollaan päästy jo niiden ha4 suoritusten makuun. Noh, näin tällä kertaa. 


Olin hieman pettynyt omaan suoritukseeni, mutta samaan aikaan adrenaliini ja jännityksen purkautuminen saivat jalat tärisemään. Onneksi ihanat ystävät ja parhaat tsemppijoukot pirisivät nopeasti! Oman vuoroni jälkeen sijoitukseni oli kolmas, mutta tiesin sen tulevan putoamaan kisan edetessä. Loppujen lopuksi päädyin tällä radalla 5./24. Hevoseni Ronja oli kuitenkin aivan mainio kisakumppani, lisäksi tarjoten olemuksellaan ja liikkeillään iloa ampua tällaisen hevosen kyydistä, joten hevoseen ei voinut olla kuin tyytyväinen.

Päivä jatkui ystävien kisasuorituksia seuratessa ja heitä tsempatessa. Muiden kisaamisen seuraaminen se vasta ihanaa onkin kun saa vain oman suorituksen pois alta! Valitettavasti Ronja onnistui loukkaamaan itsensä toisen kisaajan kanssa täysin ratsastajasta riippumattomista syistä ja saimme pian todeta, ettei tamma voisi jatkaa kisaa seuraavana päivänä, koska vähintäänkin riski suuremman vamman saamiseen oli kasvanut sen verran. Tallin jousiammuntaan koulutetut hevoset olivat kuitenkin myös loppu, joten saimme mahdollisuuden kouluttaa täysin uuden hevosen lajiin saadaksemme kisahevosen seuraavaksi päiväksi. Noh, ei siinä sitten. Leikkisästi hirveksi kutsumamme tamma "Luna" osoittautui erittäin selväpäiseksi ja rohkeaksi tapaukseksi, jonka koulutuksessa saatiin edetä ripeästi ja 15min jälkeen pystyin ampumaan sen kanssa jo laukasta. Saimme vielä illalla näyttää hevoselle kisaradan ampumatta, jotta se ei hätkäyttäisi ratsua seuraavana päivänä. Hevosen rautaiset hermot, erittäin kiltti luonne ja reipas tahti radalla tekivät siitä varsin lupaavan, joten tämän täysin noviisihevosen ottaminen kisaan tuntui erittäin maholliselta ja niinhän me myös teimme.

Sunnuntaina oli vuorossa unkarilainen rata, joka näin uuden hevosemme kannalta oli varsin haastava aloituspaketti radalla ampumiseen. Melkein suoraan eteen ja taakse viuhuvat nuolet eivät ole tottumattomalle hevoselle kaikista helpoimpia, ja alkuun Luna reagoikin kevyesti front shotteihin ottaen niistä kierroksia. Toki tehtävänsä teki sekin, etten pysty kisaamaan samalla ylirauhallisella ja lempeällä olemuksella, johon yleensä pyrin hevosia lajiin kouluttaessani. Siitä huolimatta siihen nähden, että koko tilanne oli jo jonkin asteen kopromissi kaikkien osapuolten suhteen, Luna suoriutui tehtävästään erittäin hyvin. Radan tiukka loppu tosin teki keskittymiselle suuren haasteen tämän ratsun kanssa, kun kesken loppuva tila ja pitkäjalkainen hitaasti hidastava hevonen jättivät minulle täyden työn pitää meidät turvallisesti pystyssä. Kuolaimen vaihtokaa ei juuri tuonut lisäjarrua hevoseen, joten radalla piti vain pystyä pitämään ajatukset kasassa ampumisen kanssa ja vasta sen jälkeen laittaa täysi keskittyminen radan loppuun.

Kolmen harjoituskierroksen aikana Luna kiihdytti vauhtia entisestään, jolloin ensimmäisen kisakierroksen tullessa omat ajatukseni olivat enemmän hevosessa kuin ampumisessa ja aloitimme komeasti nollakierroksella. Tajusin kuitenkin virheeni samantien, joten lähdin seuraavalle kierrokselle vielä rutkasti keskittyneempänä. Ja se kierros tuntui hyvältä ja osuminen alkoi löytyä! Löysin itselleni valtavan hyvän keskittymisfiiliksen, joka edellisen päivän jännittämiseen verrattaen oli valtavasti paineettomampi, mutta samalla paloin halusta saada hyviä osumia. Hevosen tarjoama adrenaliini toi vaadittavan voiman, jonka osuessa samaan hetkeen keskittymisen kanssa loput neljä kierrosta sujuivat paremmin kuin hyvin. Front shotteihin löytyi hyvää varmuutta ja niistä nappasin myös osumat seuraavalla parilla kierroksella. Lisäksi keskitaulusta ropisi mukavia täysiä pisteitä, mikä nostatti fiilistä kovasti. Viimeiselle kierrokselle ensimmäinen nuoli meni hieman yli, mutta sentään keskitaulusta sain turvalliset pari pistettä, joilla saimme yhä hienot yli 10 pisteen aikabonukset. Lunan ajat heittelivät aina 7,6 sekunnista 9,1 sekuntiin, mutta eipä sen tasaisempia aikoja näin noviisiponilta olisi uskaltanut odottaakaan. Se kuitenkin suoriutui muuten kovin mallikkaasti ja käyttäytyi erittäin fiksusti ja rauhallisesti ratojen välissä. Lopullinen pistesaldomme oli 71,45 eli ha4 tasoinen tulos. Jess! Tämä riitti sillä hetkellä hopeasijalle neljän pisteen erolla ystävääni Annaan, joka piteli kultapaikkaa. Myöhemmin meidät molemmat ohitti uskomattoman taitava juniori Tino Suhonen, joka kahden pisteen erolla kiri ohi Annasta, mikä tarkoitti siis minun siirtymistäni pronssille.


Iltapäivä meni taas ystäviä tsempatessa, makkaraperunoita nauttiessa ja ystävän karannutta ponia metsästäessä (jossa loppu hyvin kaikki hyvin). Kisan jälkeen jäljellä oli enää palkintojen jako. Tulokset eivät toki olleet enää yllätyksiä, kun nykypäivän mukaisesti niitä pystyy seuraamaan reaaliajassa koko ajan netissä, mikä toki vie pienen palan siitä ihanasta jännityksestä, joka palkintojen jakoon joskus kuuluu. Siitä huolimatta tuohon hetkeen kuuluva ilo ei ole haihtunut mihinkään! Hurraukset aloitettiin korealaisen radan palkituille, kun mestaruuspronssia otti Maria Jussila, hopeaa Anna Minkkinen ja kultaa ihana Nuppu Siro! Unkarilaisella radalla pronssille minä itse, hopealle Anna ja kultaa nappasi taitava Tino Suhonen. Loppuun vielä kisan kerma eli se kokonaistulosten määrittämä mestaruus. Suomenmestariksi 2018 julistettiin upea Anna Minkkinen, joka todellakin ansaitsee tittelinsä! Komeasti hopealle juniori Tino Suhonen ja itse sain vielä kunnian noutaa kokonaiskisan pronssin kotiinviemisiksi.

© Marjut Siro

Mitalit, pokaalit ja ruusukkeet toki lämmittävät, mutta vielä onnellisempi olen unkarilaisen ha4 tuloksesta, koska se oli viimeinen neljästä saavuttaakseni tuon tason, joka oli yksi tämän kauden tavoitteistani. Tämä ei jännityksineen ja hevosvaihtoineen ollut kovin helppo kisa itselleni, mutta sitäkin suuremmalla syyllä olen tyytyväinen näihin saavutuksiin, jotka tällä kertaa saatiin. Tekniikan ja kaiken kanssa on vielä niin paljon tekemistä, että välillä on pakko pysähtyä iloitsemaan vähän siitä, mihin nyt ollaan jo päästy. Vaikka tämä kausi on tähän mennessä ollut Suomessa itselleni varsinainen pronssikausi (seura- ja suomenmestaruuspronssit) ja ensimmäiset top 10 tulokset on vasta käyty ottamassa ulkomailla, niin toisaalta kun miettii tätä 2,5 vuoden mittaista harrastushistoriaa tässä lajissa, niin eiköhän tässä olla ihan hyvään suuntaan menossa.


Kuvat Fanni Snellman ja Martina Munther ellei toisin mainita


Kommentit