HAOWC2018

1st Horseback Archery Open World Championships 2018 at Pomaz, Hungary 

Ratsujousiammunnan Avoimet Maailmanmestaruuskilpailut 2018 Pomazissa, Unkarissa

Vuoden kisakauden kohokohta! Se mittelö, johon koko kevään treeni on tähdännyt maajoukkuepaikan varmistuttua: IHAA:n ensimmäiset maailmanmestaruuskilpailut Pomazissa, Unkarissa. Kisat järjestettiin Nemethy Academyn hevostilalla, jossa myös viime vuonna kisaamani GP-kilpailut pidettiin. Paikka oli siis sen puoleen tuttu ja puitteet varsin laadukkaat.

Sain mahdollisuuden saapua kisapaikalle hieman etukäteen auttamaan järjestelyissä ja erityisesti hevosten treenaamisessa. Matkani Iranista Unkariin ei sujunut ihan mutkitta, mutta yhden lentokentällä vietetyn yön jälkeen pääsin vihdoin matkustamaan Pomaziin kisapaikalle. Seuraava haaste oli sää, joka juuri saapumiseni myötä muuttui kesähelteistä koleaksi, sateiseksi ja myrskyiseksi syys-sääksi. Pahimpiin yöllisiin myrskyihin teltan voimat eivät enää riittäneet, joten keittiön kivilattialla vietettyjen öiden jälkeen pääsin evakuoitumaan muiden paikalle saapuneiden kansainvälisten vieraiden majapaikkaan - kiitos heille! Muutaman muun mutkan kautta olin myös reissussa ilman matkalaukkua, mikä tarkoitti sitä, että jouseni ja nuoleni tulisivat myöhemmin muiden saapuessa Iranista. Päädyin lopulta ampumaan ensimmäisen viikon lainavälineillä, mutta eipä tuo menoa haitannut - treeniä toki, mutta ensi kerralla fiksummin! 

Vaikka aikainen saapumiseni Unkariin kuulostaakin nyt lähtökohtaisesti melko kaaoottiselta, oli reissussa ihan oikeaakin pointtia ja näin jälkikäteen olen hyvin onnellinen käytettyäni tämän tilaisuuden. Nopeat hevoset saivat treeninsä ja uusille näytettiin rataa. Pääsimme auttamaan jonkin verran pienissä hommissa, vaikka yleinen kanta oli se, että tekivät mielummin itse. Niinpä ylimääräistä aikaa jäi myös ihmisiin tutustumiseen ja paikalla ollut porukka hitsaantui ihanasti yhteen. Olo oli varsin kotoisa. Uusien ystävien löytäminen on tämän reissaamisen yksi ehdottomasti parhaista puolista!

Alin, Annan ja jouseni saavuttua alkoi armottomampi treeni, kun minun piti maastakäsin päästä kirimään menetetty rutiini takaisin omien kamojeni kanssa. Lisäksi sain yhtenä päivänä alle valtavan kokoisen hevosen, joka oli määrä tutustuttaa rataan uudessa paikassa. Hevonen toimi oikein hyvin, kunnes yhdellä kierroksella radan lopussa se muutaman loikan kautta vaihtoi menosuuntansa päinvastaiseen minun vielä ihmetellessä backshottia satulassa kääntyneenä. Pitkästä aikaa tuli pudottua - ja pää edellä kiviselle maalle, toki. Siksi se kypärä. Ranka otti samassa syssyssä melkoisen tällin, eivätkä lihaksetkaan varsinaisesti kiittäneet, mutta en halunnut pienten vaivojen hidastaa treeniä juuri ennen kisoja. Hidastuksen hoiti sittemmin pienestä voimattomuudesta päivässä kuumeeksi tiivistyvä tauti, joka sai vielä kattavamman ponnistusalustan mahtavasta ideasta lähteä viettämään yksi aamupäivä vesipuistossa. Hauskan ja rentouttavan reissun päätteeksi sain todeta, ettei voimia ollut jäljellä enää ollenkaan ja tauti oli sittenkin todellinen. Seuraavien päivien aikana oli pakko luopua hetkeksi koko treenistä, kun kävely tai oman käden nostaminenkin tuntuivat jo loputtoman raskailta suorituksilta, eikä yöllinen kuumeen sahaaminen antanut öisin aivan parasta mahdollisuutta lepäämiseen. Pieni epätoivo alkoi jo uida syvälle mielen perukoille, kun koko kevään treenistä tullut voima oli tipotiessään ja sen myötä saavutettu vakaus ja varmuus olivat enää muistoja. Onneksi sain käyttööni Annalta FitLinen tuotteita, joiden voimalla saatiin pahin tauti muutamassa päivässä pois ja lisäbuustia suorittamiseen silloin kun itseltä ei energiaa meinannut löytyä. 

Kilpailut alkoivat lähestyä ja tunnelma tiivistyä. Paikka täyttyi ympäri maailmaa tulleista 102 kisaajasta (84 senioria, 17 junioria) ja jännitystä oli selkeästi ilmassa. Myös loput Suomen tiimistä saapui, jolloin koko maajoukkue oli paikalla: Anna Minkkinen, Marjut Siro, Katariina Cozmei,  juniorimme Nuppu Siro ja minä. Ensin vuorossa olivat hevosten valinnat. Osa kisaajista toi omat hevosensa, mutta moni testaili ja valitsi kisapaikan tarjoamista ratsuista itselleen sopivaa. Itse olin päättänyt kisata Virag nimisellä pienellä hontelolla tammalla, jonka saimme Annan kanssa treenata ammuntaan kisaa edeltävällä viikolla ja tamma otti uuden tehtävänsä oikein mainiosti. Tamman laukka oli ehkä hieman epätasainen, mutta vauhti oli melko hyvä ja puolalaisella se toimi hyvin, joten päätös oli sen myötä helppo.

Kisaajat oli jaettu 3 eri ryhmään, jotka kukin kisasivat joka päivä yhtä rataa kolmesta: korealaista, unkarilaista tai puolalaista. Jokainen suurempi ryhmä oli jaettu vielä 7 pienempään ryhmään. Omaksi ryhmäkseni osui C7 eli ensimmäisenä päivänä kisaisin puolalaista rataa viimeisessä ryhmässä. Nuppu oli kanssani samassa ryhmässä ja Ali ja Anna olivat ryhmissä C4 ja C5, joten saimme kivasti autettua toisiamme ja näkemään toistemme suorituksia. Marjut ja Katariina sen sijaan suorittivat molemmat ryhmässä A, joten kenenkään ei tarvinnut jäädä yksin omien ratojensa kanssa.

Päivä oli pitkä ennen omaa suoritusta, joten energian säästely oli tarpeen. Puolaisen radan seuraaminen oli kuitenkin mielenkiintoista, joten suurin osa ajasta tuli vietettyä sen reunalla autellen ja tsempaten muita. Pitkän tauon aika söimme, nukuimme pienet päiväunet ja loppujenkin ryhmien mentyä tuli vihdoin viimeisen ryhmän vuoro. Radalla oli pituutta yli kilometrin ja se sisälsi 21 kohdetta. Ala- ja ylämäet sekä tiukat mutkat tekivät kokonaisuudesta haastavan, mutta fiksulla hevosella erittäin mielenkiintoisen haasteen. 

Koko ryhmä ravattua radan kertaalleen oli aika lähteä itse suoritukseen. Olin ryhmäni ensimmäinen, joten sen suuremmitta odotteluitta pääsin lähtemään radalle. Virag lähti liikkeelle hyvässä vauhdissa ja aloin samantien ampua. Ensimmäisestä kohteesta hieman ohi, mutta seuraavaan napakka osuma. Rata kaartoi kohti risteystä. Toisen kohteen jälkeen meinasin napata seuraavan nuolen, mutta samassa tunsin ettei Virag ollut kääntymässä radan suuntaan. Ehdin napata yhdellä kädellä ohjista ohjatakseni tammaa aidan suuntaisesti, mutta sen sijaan se stoppasin valkean nauhan eteen ja hyppäsi viistosti sen yli. Ja miten olikin, että pysähdyksen myötä en enää saanut tasapainoa ja laskeuduimme hypystä erillämme. Henki salpaantui aivan hetkeksi ja vasen kylki ja jalka ottivat taas osumaa. Itseeni täysin pettyneenä ja suorastaan raivosta kihisevänä tarkistin itseeni kiinnitetyn yli 20 nuolen kuntoa. Kaikki ehjiä, jousi kunnossa myös. Muutama ihminen tuli tsekkaamaan kuntoni, hevonen napattiin kiinni ja radan päätuomari lompsi paikalle selvittämään ja selittämään tilanteen. Mikäli olisin kykenevä, saisin jatkaa radan loppuun sen puolesta välistä alkaen, jolloin menettäisin ”vain” ensimmäisen osan pisteet, mutta loppu rata laskettaisiin (sääntö pätee myös jos hevonen poistuu radalta, jolloin sen radan osan pisteet nollaantuvat). Totesin haluavani jatkaa loppuun, mielellään heti. Ja niin tehtiin. 

Sain uuden lähtömerkin ja rikkinäisenä heiluvan nuoliviinini kanssa lähdin suorittamaan rataa loppuun. Adrenaliini ja ärsytys antoivat hurjasti voimaa, joiden kanssa napsin osumat 8 tauluun lopuista 11 taulusta. Aikakin oli hyvä. Radan lopussa päälimmäisenä mielessä oli kuitenkin häpeä ja epäonnistuminen, enkä ollut ihan varma miten päin olisin. Kaikki se treeni, koko matka tänne ja tässä tulos!? Hetken mietin jo katoavani paikalta ennen kuin kukaan ehtii sanoa mitään, mutta onneksi en sentään lähtenyt ja joukko ystäviä pääsi kerääntymään luoksemme. Tilanne käännettiin nopeasti nauruksi ja oma olo muuttui huomatessani ihmisten välittävät paljon enemmän minun kunnostani suorituksen sijaan. Pettymys ei toki silti kadonnut, mutta sen käsittelystä tuli nopeaa ja ajatukset oli helppo kääntää seuraavien päivien haasteisiin. Kävin puhdistamassa polveeni tulleen haavan kisapaikalla olevassa ambulanssissa, josta sain tapahtumalle huvittuneet hymyt ja laastarin merenelävien kuvilla. Itsekseni totesin, että heidän asenteesta kannattaa varmaan minunkin ottaa mallia. Ilta nuotiolla, hyvät unet ja seuraavaan päivään. 

Perjantaina ryhmällämme oli vuorossa unkarilainen rata. Tuo ammunnan maratonia muistuttava 3 + 9 laukan suoritus on kaikista radoista raskain, kun yhden ryhmän suorituksiin menee noin 1,5 tuntia. Aamupäivän seurailin ensimmäisten ryhmien suorituksia, sen jälkeen kävimme syömässä ja ruuan jälkeen päädyin heti auttamaan Alia hänen ryhmänsä lähestyessä. Jännittävä kisa tiivistyi kuitenkin jännitykseen valmentajani selviämisestä, kun hevosen kompastumisen myötä lentänyt Ali oli lyönyt kätensä ja päänsä jopa tajunsa menettäen radan lopussa. Ambulanssi tuli tarkistamaan tilanteen, joka ei onneksi osoittautunut kovin vakavaksi. Päästä verta vuotava Ali ei toki päässyt jatkamaan kisaa, mutta oli onneksi muuten kunnossa. Seurailin vielä Annan suoritukset, jonka jälkeen lämmittelin ampumalla ja odottelin toisteksi viimeisen ryhmän loppumista. Kello alkoi olla paljon ja väsymys alkoi painaa päälle. Silmät yrittivät väkisin painua kiinni ja melkein nukahdin ystäväni syliin juuri ennen suoritusta. Miten sitä pääsikin näin väsyneeksi? Pikainen itsensä herättely ja hevosen selkään, vielä jaksaisin tsempata! Tätä rataa on nyt harjoiteltu niin paljon, että olisi hyvät mahdollisuudet ampua vaikka oma uusi ennätys.

Harjoituslaukoissa kikkailin 4-3 nuolen välillä. Kumman mukaan ampuisi? Harjoituksissa on menty aina kolmelle, mutta nyt Virag juoksi juuri 10-11 sekunnin aikoja, missä helposti ampuu neljä - ainoa vain, ettei neljän kanssa ehdi ampua sideshottia vaan rytmitys menee kahdelle frontille ja kahdelle backille. Kysyin vielä Alin mielipidettä, joka oli neljän nuolen puolella. Okei, mennään sillä! Frontshotit on treenattu myös aika varmoiksi, joten ei tässä kai hätää. Ensimmäinen kierros meni turvallisesti yhdellä osumalla, toisella sain jo osumat sekä ensimmäiseen että viimeiseen tauluun. Kolmannella kierroksella kaksi kolmen pisteen osumaa, neljännellä kahden ja neljän pisteen osumat ensimmäiseen ja viimeiseen tauluun. Viragin laukan rytmi tuntui hieman epätasaiselta, mutta ei mitenkään mahdottomalta. Oma jousikäteni ei tuntunut kovin vahvalta, mutta jaksoin kontrolloida sen liikkeitä kuitenkin tarpeeksi pitääkseni osumat mahdollisina. Viidennellä kierroksella tunsin kuitenkin jo pientä väsymystä, ja menetin keskittymistä saaden kuitenkin yhden nuolen keskimmäiseen tauluun. 

Pakka levähti sitten kuudennella kierroksella, kun osumat jäivät ikävästi pisteiden ulkopuolelle eli sain ensimmäisen nollakierrokseni pitkästä aikaa. Koitin nollata tilanteen, mutta voimaton tekniikka teki minusta hieman hermostuneen, kun en voinut olla varma saanko kropan suorittamaan niinkuin haluan. Seuraavalla kierroksella sain yhden osuman, kahdeksannella nuolet jäivät taas pisteiden ulkopuolelle. Harmitus oli jo tarpeeksi suuri, että viimeisellä palasin turvalliseen ja harjoiteltuun kolmen nuolen taktiikkaan, jolla oli helppo napata täysosuma keskimmäisestä taulusta. Tavoitteeni oli ollut ylittää 114 pistettä, mutta lopussa kasassa oli vain 88 pistettä, sijoituksena 44. Näh. No sentään suoritus oli HA3 tasoinen ja vastaavat pisteet olivat oma ennätykseni viime vuonna, joten ei tässä täysin ala-arvoisesta suorituksesta puhuta, vaikka se ei omia tavoitteitani vastannutkaan. Näillä kumminkin mennään, ensi kerralla paremmin.

Lauantaina vuorossa oli korealainen rata. Viime päivistä viisastuneena lepäsimme Nupun kanssa enemmän taukojen yhteydessä, jotta olisimme iskussa vielä illalla. Oman ryhmämme lähestyessä fiilis oli suhteellisen rento ja hyvä. Harjoituslaukkojen aikana pääsi ampumaan douple shottia ja nyt melko vähälle harjoittelulle jäänyt korealainen rata piti ottaa taas nopeasti haltuun. Viragin vauhti oli ihan hyvä ja ampuminen tuntui siedettävältä, joten odotukset kasvoivat. Hyvä hengenveto ja ensimmäiselle kisakierrokselle. Hieman pikainen veto ja nuoli taulun yläreunaan, pieni hätä ja ohi backshotista. Okei, näin sitten. Teki mieli harmistua ihan kunnolla, mutta tajusin tilanteen ajoissa ja teinkin jotain muuta. Odotukset tippuivat pois ja totesin itselleni, että nyt sainkin ihan uuden treenin tästä: kisahermojen kasaus. Jos saisin pakan kokoon seuraavan 5 laukan aikana ja pystyisin suorittamaan hyvin edes yhden kierroksen, olisin tyytyväinen. 

Toisella kierroksella osuma frontshottiin ja juuri nyt vaikealta tuntuvat backshot taas ohi. Pisteitä kuitenkin! Seuraavaksi triple shot, jossa osumat kaikkiin, jopa siihen backshottii. Pieni hymykin nousi jo kasvoille, onnistuin voittamaan itseni! Toisella kierroksella triple shottia viiden ja neljän pisteen osumat - backshot ohi, mutta tiikeri lämmitti senkin edestä. Kylmää vettä niskaan ja suosikkiini: serial shottiin. Anna heitti haasteen, että jokaisesta tiikeristä saa jäätelön eli edessä oli mahdollisuus tienata 10 jäätelöä. Osumat lähtivät 3, 4, 4, 3 ja 0. Ei jäätelöä, mutta kaksi yritystä ihanan lähellä. Viimeinen kierros 3, 2, 5 (!), 3 ja 3 - jee jäätelöä! Olin hyvin iloinen, enkä pelkästään suhteellisten hyvien viimeisten kierrosten vuoksi, mutta itseni ja oman kisapääni voittamisesta ensimmäisten kierrosten jälkeen. Pisteitä onnistuin loppujen lopuksi keräämään 90, joilla tulin rikkoneeksi entisen ennätykseni, sijoituin 19. ja sain toisen HA4 suoritukseni korealaiselta radalta. Kisat saattoi päättää siis ihan hyviin fiiliksiin, vaikka seuraavien päivien finaaleihin ei näillä suorituksilla olisi asiaa.

Illalla porukka kerättiin läheiselle monumentille: itse onnekkaana päädyin tapahtuman ajaksi hevosen selkään niiden tullessa koristamaan maisemaa puheiden ja esitysten ajaksi. Lopuksi julistettiin finaalistit ja ihmiset palasivat kisa-alueelle. Illan juhlimme ilman huolta kisaamisesta seuraavana päivänä. Rentoutuminen oli tarpeen ja kisastressin hälvettyä porukka oli vapautuneempaa kuten saattaa kuvitella. Seuraava päivä meni seuratessa jännittäviä finaaleja, kun senioreiden ja junioreiden 10 parasta kisasivat toisiaan vastaan kolmen lyhennetyn radan mittelössä. Ilmassa oli oikean urheilujuhlan tuntua suuren yleisön kannustaessa ja kameroiden seuratessa 20 taitavan ratsukon suorituksia. 

Sunnuntai-iltana jäljellä oli päätösseremonia ja palkintojen jako. Ali sain upeasta korealaisesta radastaan pronssimitallin ja iloitsimme siitä. Kokonaiskisassa junioreissa kolmanneksi tuli ranskalainen Martin Imbert, hienosti hopealle naapurimaamme Ruotsin Markus Hjortsberg ja mestaruuden voitti uskomattoman taitava unkarilainen Agnes Maucha. Senioreissa pronssin haki ranskalainen Maxime Coca, hopean loputtoman työn kisan järjestämiseksi tehnyt unkarilainen Christoph Némethy ja mestaruuden voitti upea Levente Maucha, joka on myös Agnesin veli. Tiimikilpailussa pronssia voitti Puola, hopeaa Ranska ja kultaa Unkari. Suomi sijoittui maiden välisesti 12./16 ja oma kokonaissijoitukseni oli senioreista 38./84. Suomen tiimistä Anna, Nuppu ja minä voitimme kuitenkin jotain: ensimmäisen sijan kauneimmista perinteisestä kisa-asuista ja hymyilevistä naamoistamme, hehe. Palinka, aurinkorasva ja suihkusaippua lämmittivät mieltä.

Illalla vietettiin taas aikaa ihanien ihmisten kanssa ennen kuin kaikki lähtisivät kohti kotia seuraavana aamuna. Kotiin lähteminen on aina isojen kisojen jälkeen sekä helpottavaa että surullista: tietää pääsevänsä pian lepäämään väsymyksen pois, mutta samalla joutuu sanomaan hyvästit taas vähäksi aikaa kaikille mahtaville ihmisille, joita on reissussa tavannut. Seuraava aamupäivä menikin enemmän tai vähemmän torkkuen, jonka jälkeen taksimatka kentälle ja minun tapauksessani pitkä kotimatka ajallisesti taas järjettömien lentojen myötä. Yksi yö Prahan kentän lattialla sai arvostamaan omaa sänkyä, kun sinne vihdoin seuraavana iltana pääsi.

Nyt yli viikon kisoja sulatelleena mielessä on yhä pieni pettymys omasta suoriutumisesta, mutta toisaalta suuri kiitollisuus kokemuksesta kokonaisuudessaan. Epäonnistumisten myötä näkee ja kokee paljon sellaista, jota ei näkisi ilman. ihmiset puhuvat, tsemppaavat ja samaistuvat, maailma ei kaadu mihinkään. Puhumatta edes siitä, että häviämäänkin pitää toki oppia ja häviämisestä oppii ihan hurjasti. Tälläkin hetkellä kun sanon olevani pettynyt suorituksiini, en varsinaisesti ole vihainen itselleni vaan tiedostan vain pystyväni parempaan ja annan itselleni lupauksen yrittää ensi kerralla paremmin. Näin 2,5 vuoden kokemuksella edessä on vielä todella paljon, eikä näihin kisoihin suunnattu treeni varmasti mene hukkaan pidemmällä juoksulla.

Valtavat kiitokset opettajalleni Alille, Suomen tiimille, kisan organisoijille ja kaikille mahtaville ratsujousiampujille ympäri maailmaa. On kunnia kisata näin hienoissa kisoissa ja näin hienossa seurassa. Valtavat kiitokset myös Suomen joukkueen sponsoreille: Helsinki Horse Fair, Suomen Ratsastusjousiampujain Liitto, Hertsby Stallgård, Criollo-hevosrehut, Turun Jousivaruste Oy sekä Tampereen Hevosklinikka Oy.

Kuvat:

Marjut Siro

Katariina Cozmei